*

Kimmo Kautio Päättelevän epätieteelliset järkikirjoitukset

Suhtautuminen työttömyyteen vaatii asenteiden uudistamista

Tämän päivän ihmisen työura on usein katkonainen ja epämääräinen. Työttömyys on monien meistä elämässä olennainen välitila ja siten aivan luonnollinen osa. Rehellisyyden nimissä se on monille ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle päässeille ainoa mahdollisuus lomailla kohtuullisella toimeentulolla pätkätöiden välissä. Pienipalkkaista osa-aikatyötä tekeville työttömyysturva on luonnollinen ja usein pitkään jatkuva osa toimeentulon kokonaisuutta.

Kuitenkin elämme asenneilmastossa, jossa työttömyys langettaa jokaisen ylle häpeän varjon. Toimettomuus itsessään ei ole mikään ongelma; lottomiljonääri, kultaisen kädenpuristuksen saanut johtaja tai sopeutumiskorvausta nostava europarlamentaarikko saavat rauhassa räkiä kattoon ilman yleistä halveksuntaa. Rahalla saa ihmisarvoa ja vapautta.

Työttömyys on vain yhden leimaavan käsitteen alla olemista yhteiskunnassa; oleminen taas on ihmisyyden perustila, johon valintojen kautta lisätään jotakin. Elämän perustilalla tarkoitan sitä, että ihminen ei ole hyrrä, jonka perustehtävä on pyöriä pyöritettäessä ilman päämäärää ja jonka kohtalo on kaatua lakatessaan pyörimästä. Me eksistoimme; olemme olemassa.

Olemme eksistentialismin filosofisen perusajatuksen äärellä. Olemassaolomme edeltää olemustamme; me itse rakennamme olemuksemme valinnoillamme; siihen meillä on täydellinen vapaus ja samalla myös täydellinen vastuu ennen kaikkea itsellemme. Valitsemme vallitsevan asenneilmaston sellaisena, kuin se meille tarjotaan, hylkäämme sen tai muokkaamme mieleiseksemme. Suuren ranskalaisfilosofin ja kirjailijan Jean-Paul Sartren sanoin: "Me elämme maailmassa tässä ja nyt, ja meidän on luotava oppimme itse. Olemme nälvijöitä ja tekijöitä ja luojia ja rakentajia, sillä ketään muuta ei ole.” Eksistentialismi on humanismia kaikkineen; ei siis sitä lajia, johon voi pukeutua maanantaista perjantaihin, kahdeksasta neljään.

Kapitalistisessa maailmassa hyrrän pyöriminen on koko yhteiskunnan kulmakivi. Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämän perustiloja ovat koulunkäynti, työnteko tai opiskelu. Koko ajan keskiössä on toiminta, tekeminen, kulutus. Perusajatus on epäinhimillinen; pysähtyminen on pahasta, tekemättömyys on paheksuttavaa, jopa rangaistavaa. Niiden, jotka syystä tai toisesta pysähtyvät, katsotaan tarvitsevan kuntoutusta ja tukea, mikäli siis tarvitsevat taloudellista tukea yhteiskunnalta. Tyhjyyden kokemus on länsimaisessa ajattelussa helvetti, jos se pääsee irti. Meillä oppineet sanovat sitä syrjäytymiseksi. Itämaisessa filosofiassa tyhjyys sen sijaan on jotakuinkin korkein tavoite. Me käsikirjoitamme sen tragediaksi vain omilla asenteillamme.

On aika muuttaa asenteita. Se onnistuu ottamalla oppia itämaisesta filosofiasta ja palaamalla myös omien filosofiemme pariin. Tieto tietona on osattava myös suhteellistaa ja käytännön elämää korostettava. On palattava systeemi- ja tiedeuskosta kokemuksen piiriin. Pieni ihminen haluaa kokea osallisuutta; kokea itsensä hengen, luonnon ja yhteiskunnan järjestyksen tasavertaiseksi osatekijäksi. Aitoa osallisuutta ei synnytetä kepillä, vaan porkkanalla.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat