Kimmo Kautio Kokoaan Suurempi Suomi

Itse lietsottu kriisi

Yhteiskuntasopimusneuvottelut kariutuivat keskiviikkona. Hämeen Sanomien pääkirjoitus pohtii tänään oliko EK:lla edes halua yhteiskuntasopimukseen? Tarvitseeko asiaa miettiä? Hallitushan vesitti sopimusyhteiskunnan mahdollisuudet jo etukäteen poimimalla pakkolakipakettiin lähinnä EK:n tavoitteita. SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly piti EK:n vetäytymistä neuvotteluista osoituksena tahdon puutteesta:

– ”Työnantajilla ei ollut alun perinkään halua sopia Suomen taloutta ja työllisyyttä parantavasta työmarkkinaratkaisusta. Sen sijaan EK myötäili neuvottelujen ajan passiivisesti maan hallituksen linjauksia.”

Mielestäni iso ja Suomen tulevaisuuden kannalta merkittävä taustakysymys on se, onko hallituksen taholta kyse tietoisesta sopimusyhteiskunnan murentamisesta vai silkasta tyhmyydestä? Tietoisesta toiminnasta olisi pantava hallitus tilille, tyhmyydellä taas Suomi ei voi suosta nousta. Valtiovarainministeri Alexander Stubbiin (kok.) henkilöityy paljon. Mies on yhtäältä osoittanut aiemminkin halua murtaa kolmikannan konsensus ja on valmis vaikka valehtelemaan eduskunnalle tavoitteidensa eteen, pääministeri Juha Sipilän (kesk.) ja ulkoministeri Timo Soinin (ps.) tukemana.

Oli miten oli, oikea saapaskin ymmärtää, että ilman työmarkkinajärjestöjen neuvotteluja edeltänyttä pakkolakikiristystä EK:llakin olisi ollut ja olisi edelleen ihan toisenlainen motiivi neuvotella. Palkansaajaliitoista AKT lienee ymmärtänyt tämän koko ajan ja se vastasikin nopeasti kovaan kovalla. Se, että palkansaajajärjestöt olivat mahdottomista neuvotteluasemista huolimatta – AKT:ta lukuunottamatta – mukana loppuun asti, todistaakin ennen kaikkea vastuullisuudesta ja valmiudesta tinkiä joistakin saavutetuista eduista yhteiseksi hyväksi. Hallitus, EK ja AKT ovat merkinneet ideologiset ääripäät. Häviäjä näissä neuvotteluissa on suomalainen tapa; maltillisen sopimisen kulttuuri.

Hallituksen pitäisi nyt, tästä itse aiheutetusta kriisistä ulospääsemiksi, ihan ensimmäisenä miettiä mikä on tämän kriisin todellinen syvyys? Onko mitään todellista kriisiä olemassakaan vai onko meillä pikemminkin lietsottua kriisitietoutta valtiontalouden realiteeteistä ymmärtämättömän velkapeikolla pelottelun seurauksena?

Elämme outoja aikoja. Vähiten outo ei ole se paradoksi, että vaikka koko kapitalistinen talousjärjestelmä perustuu velalle, niin velkaantumisen johdosta paniikkinappulaa hakkaavat kovimmin kyseisen talousjärjestelmän vankkumattomimmat kannattajat.

Suomea on johdettu pitkälti yli vuosikymmen oikeistolaisen pääministeripuolueen johdolla. Vaikka kriisin syvyydestä ja tilannekuvasta olisikin osittain eri mieltä, niin ei ole vaikeaa nähdä, että tällä tiellä jatkamalla syöksykierre syvenee entisestään. Oikeistolaisessa retoriikassa velan jättäminen lastemme maksettavaksi olisi häpeällistä. Kannattaisi muistaa, että Suomen valtiolla on kuitenkin yhä reilusti enemmän sijoituksia, varallisuutta ja kiinteää omaisuutta, kuin velkaa. Nekin jäävät lapsillemme, mikäli nämä saatanan tunarit (kunnia UKK:lle korkeuksissa) eivät ehdi yksityistää aivan kaikkea.

Minusta häpeällisintä olisi, jos jälkipolvemme lukisivat historiankirjoista, että ainutlaatuinen suomalainen hyvinvointivaltio lakkasi olemasta EU:n keinotekoisten velkarajojen nöyristelyn, jääräpäisen toimimattomassa yhteisvaluutassa roikkumisen ja ideologisen talouspolitiikan seurauksena, kaikista varoituksista ja vaaran merkeistä huolimatta.

Jos valtion velkaantumisvauhti ihan oikeasti huolettaa, niin ensimmäinen tarvittava toimi olisi huolehtia vastuullisesti siitä, että valtion verokertymä kasvaa velkaa nopeammin ja että se velka mitä joudutaan ottamaan, kasvattaa verokertymää. Perusääntö on, että – EU:n euromaille asettamasta keinotekoisesta 60% rajasta huolimatta – velkaantuminen ei muutu ongelmaksi millään tietyllä bkt-tasolla. Velka on ongelma, jos se kasvaa verokertymää nopeammin.

Velkaantumista ei pysäytetä eikä sadan miljardin valtionvelkaa pyyhkäistä pois hetkessä. Lyhytnäköisten säästötoimien lasku tulee joka tapauksessa maksettavaksi myöhemmin. Rakenteellinen uudistaminen pitkän tähtäimen säästöjen saamiseksi on toissijainen toimi. Vasta viimesijaisena kriisitoimena tulisivat taloutta kuristavat ja palkkahaitarin alapäässä ostovoimaa leikkaavat toimet sekä maamme kilpailukyvyn perustaa, kuten koulutusta, infrastruktuuria, hyvinvointivaltiota ja yhteiskuntarauhaa suoraan tai välillisesti murentavat toimet.

Toistan, koska toisto tekee totuuden: Suomi on ajanut oikeistolaisten pääministerien johdolla pitkälti yli vuosikymmenen ajan perse edellä puuhun. Pakki on jumittunut päälle. Ja kun päätä ei erota hännästä, on vaikeaa nähdä, mihin suuntaan on menossa. Kansan pahan olon ymmärtää. Se istuu ymmärtämättömänä kyydissä, selkä menosuuntaan.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset