Infantilismi on vakava uhka

Yle uutiset kyseli viime elokuussa verkkoartikkelissaan mitä tapahtui Wikileaksille, joka on kuulemma muuttunut "tutkivan journalismin sankarista Venäjän sätkynukeksi". Pakko ihmetellä, millä logiikalla paljastukset ja vuodot länsimaista tekevät Venäjän kätyrin? Paitsi sillä, että ne paljastavat asioita, jotka horjuttavat meidän länsimaalaisten katteettoman sokeaa uskoa omiin instituutioihimme ja siihen, että ne kaikissa tilanteissa toimisivat moraalisesti oikein, edistäen hienoja ja hyviä asioita, kuten sananvapautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa. No, tähän uskoen, onko se huono asia demokratialle ja sananvapaudelle, että kaikenlaiset kähminnät paljastetaan? Ja onko sen väliä, kuka kähminnät paljastaa? Onko merkitystä, kuka asioista kertoo ja edes sillä mistä intressistä, niin kauan, kun paljastukset ja vuodot ovat todellisia, eivätkä tekaistuja? Eikö ole hyvä, että joku paljastaa?

Tarkoitukseni on herättää tässä ajatuksia kuitenkin hieman yleisluontoisemmin ja erityisesti suomalaisesta näkökulmasta, sen yksityiskohtaisemmin tuohon edellä mainittuun Ylen vanhaan juttuun takertumatta.

"Venäjän kätyri" on ollut Suomessa käytetty leima jo pitkän aikaa. Itä vastaan länsi -asetelma, johon on ikään kuin sisäänrakennettu hyvän ja pahan vastakkainasettelu, tuntuu läpileikkaavan nykyisin kaikkea keskustelua maailmanpolitiikasta. Länsimaisiin instituutioihin kohdistuva kritiikki ja kaksinaismoralismin paljastaminen tuntuu olevan "Venäjän pussiin pelaamista", kun taas hihasta ravistetut, infantiilit salaliittoteoriat siitä, miten Venäjä vaikuttaa kaikkialla kaikkeen, ovat valtavirtaistuneet. Putinin Venäjä on näissä tarinoissa kuin vanha kunnon Illuminati: Kaiken näkevä silmä ja näkymätön käsi, joka vetelee naruista koko läntistä maailmaa trollikeskuksineen ja hakkereineen. Siitäkin huolimatta, että se on kaikissa toimissaan järjestäen niin äärettömän kömpelö, että se jää aina rysän päältä kiinni. Venäjän trollien pelossa on foliohattu vedetty lännessä jo niinkin syvälle päähän, että kun amerikkalainen shakkiammattilainen Hikaru Nakamura yritti kirjautua Twitter-tililleen Pietarista, palvelu päätti, että mies on venäläinen botti ja lukitsi tämän tilin viikoksi. Huvittavaa, mutta oireellista.

 

 

Minä olen syntynyt 80-luvun alussa Suomeen keskelle kylmää sotaa. Kuulun Hollywood-elokuvien parissa kasvaneeseen sukupolveen, jolle koulun historian tunneilla on iskostettu syvä epäluulo Venäjää kohtaan. Koko nuoruuteni ajattelin, että itärajan takana on aivan kauhea maa, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Koska tahansa ovat valmiita vyörymään rajan yli ja tappamaan meitä suomalaisia. Kukaan ei kehottanut, että mene käymään siellä Venäjällä ja katso asioita omin silmin ja eri näkökulmista. Ei kehotettu lukemaan sitä venäläistäkin mediaa. Ei kukaan viitsinyt kertoa, että ei sen tarvitse aina valehdella, kun se toimii läntisen maailmankuvan peilinä. Se vain huudetaan meillä propagandana hiljaiseksi. Ei sitä kai ollut tarkoituskaan ymmärtää, mutta ehkä opettivat koulussa sukupolveni liian hyvin. Tätäkin virhettä on korjattu koulutusleikkauksin kovaa vauhtia.

Yhtään venäläistä elokuvaa tai tv-sarjaa en ole tähän päivään mennessä katsellut. Sen sijaan amerikkalaisia sarjoja ja elokuvia olen toljottanut koko ikäni. Niissä Yhdysvallat on maailmanpoliisi, jonka edustajat taistelevat väsymättä hyvän puolesta pahaa vastaan. Demokratia, ihmisoikeudet, vapaus ja korkea moraali ohjaavat sankareiden toimintaa. Joskus maailma pelastetaan sitä uhkaavalta asteroidilta, toisinaan taas pahantahtoisilta avaruusolioilta, terroristeilta ja vierailta valloittajilta. Kyllä minun olisi teinipoikana ollut vaikea kyseenalaistaa läntistä elämänmenoa ja Yhdysvaltain toimia kaiken hyvän puolesta maailmalla. Toisaalta olisi ollut vaikea uskoa, että Venäjässä voisi olla yhtään mitään hyvää.

No, tällaiset näkemykset on kohdallani heitetty sittemmin romukoppaan lapsellisina. Ulkoa annetut moraalitotuudet on korvattu oman ajattelun kautta. Ideologiat tulivat ja menivät. Oikeustaju ja älyllinen rehellisyys ovat vallanneet häipyvän idealismin jättämää tilaa.

Tänä päivänä ihmettelen, että mikä minua oikeastaan vaivaa, kun ymmärrän Yhdysvaltoja, ymmärrän Venäjää, ymmärrän homofoobikoita, rasisteja, natseja, natottajia, anarkisteja, antifasisteja ja vähän kaikkia, enemmän tai vähemmän kollektiivisten mielenhäiriöiden vallassa eläviä? Ehkä syy on siinä, että saan Myers-Briggs tyyppi-indikaattoritestin tulokseksi räikeitä vastakohtia hyvin sietävän ”arkkitehti”-persoonallisuuden (INTJ) ja koen olevani varsin vahvasti sartrelainen eksistentialisti. Ymmärrän hyvin, että selkeä maailmankuva, selkeillä käsityksillä hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä, tuntuu laiskanpulskean mukavalta. Ei tarvitse ajatella niin paljon, että aivoihin sattuu, eikä kognitiivinen dissonanssi ole niin raastavaa. On turvallisempaa kuulua johonkin joukkoon, kuin turvata pyhään epävarmuuteen.

Mielestäni kaikenlainen vastamedian, venäläisen median tai Wikileaksin kaltaisten toimijoiden kammoksuminen on niiden kohteeksi joutuvien valtioiden, instituutioiden ja yksilöiden tasolla ja maailmanpoliittisen valtataistelun nimissä ymmärrettävää, mutta tästä vapaiden yksilöiden tasolla pelkoa ja kyvyttömyyttä sietää epävarmuutta; sitä että ei voi mitenkään joka kerta varmasti tietää mikä on totuus, kuka on rehellinen ja kuka meitä milloinkin kusettaa. Ja että maailmaa mullistavien tapahtumaketjujen, sotien ja konfliktien taustalla on moninaisia selityksiä, eikä useinkaan yhtä ja ainoaa oikeaa näkemystä. Pitäisi luottaa ja turvata ennen muuta omaan älyyn ja arvostelukykyyn, koska yksilön itsenäinen, riippumaton ajattelu on demokratiassa muutosvoimaa, kun sen kanavoi väsymättömään taisteluun yhteisen hyvän eteen.

Lähdekritiikin nimissä sokea vakiintuneiden valtamedian instituutioiden varaan vannominen on internetin aikakaudella menneen maailman lähestymistapa, jonka nimissä on helpompaa tulla huijatuksi, kuin löytää totuuden ja oikeudenmukaisuuden lähteille. Kehitys kulkee vääjäämättä siihen suutaan, että joko tiedon valtatie tulee aidosti avoimeksi, ilman valtamedioiden portinvartijaroolia, ilman yhteiskunnan puuttumista sananvapauteen ja vapaaseen tiedonvälitykseen ja fokus siirtyy sanansaattajista niiden tuomaan viestiin ja sen totuudellisuuden arviointiin sellaisenaan – tai sitten kuljemme kohti sensuuria ja orwellilaista ajatuspoliisien maailmaa.

 

Blogin alussa mainittu artikkeli: Hallamaa, Koivunen: Mitä tapahtui Wikileaksille? YLE Uutiset 22.8.2018 https://yle.fi/uutiset/3-10345069

kimmokautio
Muut Hämeenlinna
Ehdolla eduskuntavaaleissa

Varavaltuutettu Hämeenlinnassa. Vapauden liiton eduskuntavaaliehdokas Hämeessä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu