Infantilismi on vakava uhka
Yle uutiset kyseli viime elokuussa verkkoartikkelissaan mitä tapahtui Wikileaksille, joka on kuulemma muuttunut "tutkivan journalismin sankarista Venäjän sätkynukeksi". Pakko ihmetellä, millä logiikalla paljastukset ja vuodot länsimaista tekevät Venäjän kätyrin? Paitsi sillä, että ne paljastavat asioita, jotka horjuttavat meidän länsimaalaisten katteettoman sokeaa uskoa omiin instituutioihimme ja siihen, että ne kaikissa tilanteissa toimisivat moraalisesti oikein, edistäen hienoja ja hyviä asioita, kuten sananvapautta, ihmisoikeuksia ja demokratiaa. No, tähän uskoen, onko se huono asia demokratialle ja sananvapaudelle, että kaikenlaiset kähminnät paljastetaan? Ja onko sen väliä, kuka kähminnät paljastaa? Onko merkitystä, kuka asioista kertoo ja edes sillä mistä intressistä, niin kauan, kun paljastukset ja vuodot ovat todellisia, eivätkä tekaistuja? Eikö ole hyvä, että joku paljastaa?
Tarkoitukseni on herättää tässä ajatuksia kuitenkin hieman yleisluontoisemmin ja erityisesti suomalaisesta näkökulmasta, sen yksityiskohtaisemmin tuohon edellä mainittuun Ylen vanhaan juttuun takertumatta.
"Venäjän kätyri" on ollut Suomessa käytetty leima jo pitkän aikaa. Itä vastaan länsi -asetelma, johon on ikään kuin sisäänrakennettu hyvän ja pahan vastakkainasettelu, tuntuu läpileikkaavan nykyisin kaikkea keskustelua maailmanpolitiikasta. Länsimaisiin instituutioihin kohdistuva kritiikki ja kaksinaismoralismin paljastaminen tuntuu olevan "Venäjän pussiin pelaamista", kun taas hihasta ravistetut, infantiilit salaliittoteoriat siitä, miten Venäjä vaikuttaa kaikkialla kaikkeen, ovat valtavirtaistuneet. Putinin Venäjä on näissä tarinoissa kuin vanha kunnon Illuminati: Kaiken näkevä silmä ja näkymätön käsi, joka vetelee naruista koko läntistä maailmaa trollikeskuksineen ja hakkereineen. Siitäkin huolimatta, että se on kaikissa toimissaan järjestäen niin äärettömän kömpelö, että se jää aina rysän päältä kiinni. Venäjän trollien pelossa on foliohattu vedetty lännessä jo niinkin syvälle päähän, että kun amerikkalainen shakkiammattilainen Hikaru Nakamura yritti kirjautua Twitter-tililleen Pietarista, palvelu päätti, että mies on venäläinen botti ja lukitsi tämän tilin viikoksi. Huvittavaa, mutta oireellista.
—
Minä olen syntynyt 80-luvun alussa Suomeen keskelle kylmää sotaa. Kuulun Hollywood-elokuvien parissa kasvaneeseen sukupolveen, jolle koulun historian tunneilla on iskostettu syvä epäluulo Venäjää kohtaan. Koko nuoruuteni ajattelin, että itärajan takana on aivan kauhea maa, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää. Koska tahansa ovat valmiita vyörymään rajan yli ja tappamaan meitä suomalaisia. Kukaan ei kehottanut, että mene käymään siellä Venäjällä ja katso asioita omin silmin ja eri näkökulmista. Ei kehotettu lukemaan sitä venäläistäkin mediaa. Ei kukaan viitsinyt kertoa, että ei sen tarvitse aina valehdella, kun se toimii läntisen maailmankuvan peilinä. Se vain huudetaan meillä propagandana hiljaiseksi. Ei sitä kai ollut tarkoituskaan ymmärtää, mutta ehkä opettivat koulussa sukupolveni liian hyvin. Tätäkin virhettä on korjattu koulutusleikkauksin kovaa vauhtia.
Yhtään venäläistä elokuvaa tai tv-sarjaa en ole tähän päivään mennessä katsellut. Sen sijaan amerikkalaisia sarjoja ja elokuvia olen toljottanut koko ikäni. Niissä Yhdysvallat on maailmanpoliisi, jonka edustajat taistelevat väsymättä hyvän puolesta pahaa vastaan. Demokratia, ihmisoikeudet, vapaus ja korkea moraali ohjaavat sankareiden toimintaa. Joskus maailma pelastetaan sitä uhkaavalta asteroidilta, toisinaan taas pahantahtoisilta avaruusolioilta, terroristeilta ja vierailta valloittajilta. Kyllä minun olisi teinipoikana ollut vaikea kyseenalaistaa läntistä elämänmenoa ja Yhdysvaltain toimia kaiken hyvän puolesta maailmalla. Toisaalta olisi ollut vaikea uskoa, että Venäjässä voisi olla yhtään mitään hyvää.
No, tällaiset näkemykset on kohdallani heitetty sittemmin romukoppaan lapsellisina. Ulkoa annetut moraalitotuudet on korvattu oman ajattelun kautta. Ideologiat tulivat ja menivät. Oikeustaju ja älyllinen rehellisyys ovat vallanneet häipyvän idealismin jättämää tilaa.
Tänä päivänä ihmettelen, että mikä minua oikeastaan vaivaa, kun ymmärrän Yhdysvaltoja, ymmärrän Venäjää, ymmärrän homofoobikoita, rasisteja, natseja, natottajia, anarkisteja, antifasisteja ja vähän kaikkia, enemmän tai vähemmän kollektiivisten mielenhäiriöiden vallassa eläviä? Ehkä syy on siinä, että saan Myers-Briggs tyyppi-indikaattoritestin tulokseksi räikeitä vastakohtia hyvin sietävän ”arkkitehti”-persoonallisuuden (INTJ) ja koen olevani varsin vahvasti sartrelainen eksistentialisti. Ymmärrän hyvin, että selkeä maailmankuva, selkeillä käsityksillä hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä, tuntuu laiskanpulskean mukavalta. Ei tarvitse ajatella niin paljon, että aivoihin sattuu, eikä kognitiivinen dissonanssi ole niin raastavaa. On turvallisempaa kuulua johonkin joukkoon, kuin turvata pyhään epävarmuuteen.
—
Mielestäni kaikenlainen vastamedian, venäläisen median tai Wikileaksin kaltaisten toimijoiden kammoksuminen on niiden kohteeksi joutuvien valtioiden, instituutioiden ja yksilöiden tasolla ja maailmanpoliittisen valtataistelun nimissä ymmärrettävää, mutta tästä vapaiden yksilöiden tasolla pelkoa ja kyvyttömyyttä sietää epävarmuutta; sitä että ei voi mitenkään joka kerta varmasti tietää mikä on totuus, kuka on rehellinen ja kuka meitä milloinkin kusettaa. Ja että maailmaa mullistavien tapahtumaketjujen, sotien ja konfliktien taustalla on moninaisia selityksiä, eikä useinkaan yhtä ja ainoaa oikeaa näkemystä. Pitäisi luottaa ja turvata ennen muuta omaan älyyn ja arvostelukykyyn, koska yksilön itsenäinen, riippumaton ajattelu on demokratiassa muutosvoimaa, kun sen kanavoi väsymättömään taisteluun yhteisen hyvän eteen.
Lähdekritiikin nimissä sokea vakiintuneiden valtamedian instituutioiden varaan vannominen on internetin aikakaudella menneen maailman lähestymistapa, jonka nimissä on helpompaa tulla huijatuksi, kuin löytää totuuden ja oikeudenmukaisuuden lähteille. Kehitys kulkee vääjäämättä siihen suutaan, että joko tiedon valtatie tulee aidosti avoimeksi, ilman valtamedioiden portinvartijaroolia, ilman yhteiskunnan puuttumista sananvapauteen ja vapaaseen tiedonvälitykseen ja fokus siirtyy sanansaattajista niiden tuomaan viestiin ja sen totuudellisuuden arviointiin sellaisenaan – tai sitten kuljemme kohti sensuuria ja orwellilaista ajatuspoliisien maailmaa.
Blogin alussa mainittu artikkeli: Hallamaa, Koivunen: Mitä tapahtui Wikileaksille? YLE Uutiset 22.8.2018 https://yle.fi/uutiset/3-10345069
”Minä olen syntynyt 80-luvun alussa Suomeen keskelle kylmää sotaa. Kuulun Hollywood-elokuvien parissa kasvaneeseen sukupolveen, jolle koulun historian tunneilla on iskostettu syvä epäluulo Venäjää kohtaan. Koko nuoruuteni ajattelin, että itärajan takana on aivan kauhea maa, jossa ei ole kerta kaikkiaan mitään hyvää.”
Oho! Minä olen syntynyt -67 keskelle kylmää sotaa. Koulussa meille kerrottiin miten ensin sotakorvaukset ja sitten bilateraalikauppa nosti Suomen teollisuuden ja talouden takapajulasta maailman kärkeen, miten ohjukset uhkaavat vain lännestä ja miten hienoa ja tärkeitä hyvät idänsuhteet ovat, Kekkonen takuumiehenä. Tämä kaikki siis 1900-luvun pahimmista ja verisimmistä aatteista ja diktatuurista.
Seitsemän tähteen liikkeen johtaja oli jo tuolloin yksi idänsuhteiden ikoni.
Ilmoita asiaton viesti
Meidän kansakoulu vietiin eräänä kauniina päivänä koulun juhlasaliin katsomaan Luottamus-elokuvaa. Sitä, jossa kiltti Lenin-setä antoi jalouttaan Suomelle lahjaksi itsenäisyyden vaikka kaunaiset suomalaiset olivatkin tappaneet Bobrikovin ja olivat niin epäluuloisia ja ryssänvihaisia että tapahtumat johtivat sotaan rauhantahtoista Neuvostoliittoa vastaan. Lopussa kuitenkin ystävyys kukoisti, ja Kekkonen ja Brezhnev pussasivat luottamus kummankin kasvoilla hehkuen.
Toisinaan koulussamme kävi venäläisiä vieraitakin, mutta tuo käytäntö väheni, kun kokoomuksen nuoriin sittemmin kuulunut kaverini kerran vilautti heille takapuoltaan kesken koulupäivän. Skandaalia puitiin muistaakseni jälkeenkinpäin.
Radiossa seurattiin niihin aikoihin innostuksella ”Näin naapurissa” -ohjelmaa, jossa kerrottiin neuvostoliittolaisen tieteen, taiteen, teknologian ja maataloustuotannon suursaavutuksista kuluvan 5v-suunnitelman puitteissa, Kekkonen valittiin uudelleen poikkeuslailla ja YYA-sopimusta jatkettiin ilman mutinoita. Maailma ja me -lehti tarjosi puolueetonta tietoa Neuvostoliiton tapahtumista ja Tiedonantajan takasivu pursusi suomalaisen kulttuuriväen toverillisia tervehdyksiä.
Oi niitä aikoja.
Ilmoita asiaton viesti
Vaikka tuota lturgiaa hoettiin julkisuudessa, niin enemmistö tajusi sen välttämättömyyden ja todellisuuden itänaapurissa. Oltiin fiksusti hiljaa. Suuren työn tekivät he, jotka joutuivat sitä näytelmää virallisesti näyttelemään. Toki oli myös niitä, jotka ottivat kaiken tosissaan, kun se palveli heidän valtapyyteitään, kuten taistolaiset.
Ilmoita asiaton viesti
Venäjää pelätään niin paljon, että joskus lipsahtaa vainoharhan puolelle. Hyvä esimerkki on tämä Airiston Helmen keissi, jossa ei todellakaan ole yhtään mitään. Yhtä venäläistä piruparkaa pidetään silti vielä vangittuna.
https://www.verkkouutiset.fi/lm-airiston-helmen-ep…
Ilmoita asiaton viesti
Kaikki ihmiset on varustettu samalla tavoin alhaisin motiivein. Kaikki suurvallat turvautuvat väkivaltaan ja valheisiin. Tottakai.
Jokainen tekee sen vain omalla tavallaan. Uskotellen että sillä tavoin se on jotenkin ylevämpää ja perusteltua.
Ilmoita asiaton viesti
Itse ymmärsin jo kolmisen vuotta sitten Venäjän palanneen kylmän sodan aikaiseen poliittiseen sodankäyntiin, joka ei ole mikään projektin omainen kertahyökkäys Länttä kohtaan vaan jatkuvaa Lännen heikentämiseen pyrkivää, tavoitteellista toimintaa.
Vihdoin myös amerikkalaiset analyytikot ovat panneet vanhojen aikojen paluun merkille:
https://www.the-american-interest.com/2018/11/26/h…
https://nationalinterest.org/feature/how-wage-poli…
Ja kun lukee George Kennanin jo 1940 -luvun lopulla tekemän analyysin silloisen Neuvostoliiton toimintatavoista, niin huomaa Venäjän jatkavan tänä päivänä tasan samanlaista toimintaa: https://nsarchive2.gwu.edu//coldwar/documents/epis…
Huomautettakoon että Kennan oli tuota kirjoittaessaan asunut NL:ssa jo lähes parin vuosikymmenen ajan.
Ilmoita asiaton viesti
Vauhkoontuminen on tosiasia ja alan olla väsynyt huonoihin uutisiin. Tänäänkin selailin sattumalta Hyvä Terveys -lehteä, jonka viimeisellä sivulla oli kolumni Trump Derangement Syndrome’sta, jota moni suomalainen mediataittaja näyttää kokevan vailla terapeutin apua. Venäjä ja Putin synnyttävät samanlaisen selkärankareaktion, johon ei keskustelu auta. Ajatusten kulku on urautunut.
Ja koska Trumputin trumputtaa, emme voi muuta kuin valittaa Ranskan keltaliiveistä ja itsenäisyyspäivän natsitunnuksista samaan aikaan kun uusnatsit Ukrainassa kaivavat vinteiltään alttareilta toisen maailmansodan joukkotuhon sankarille Stepan Banderalle EU:n hiljaisella hyväksynnällä.
Ilmoita asiaton viesti
Olen myös syntynyt 80-luvun alussa ja en muistaisi Venäjää mitenkään poikkeuksellisesti opetuksista.
Siksi ehkä on hieman hankala ymmärtää toisten kiihkoa Venäjää kohtaan,mutta toisaalta kristinuskoa sitten taas tuputettiin senkin edestä ja vastareaktio muodostui. Joten kai asia on niin yksinkertaista..yhdellä erolla ja se on objektiivisuus.
Ilmoita asiaton viesti